1176365999148122

Sinäkin olet varmaan törmännyt johonkin versioon tästä klikkiotsikosta: asiantuntija neuvoo – hävitä ainakin nämä tavarat. Mutta mitä tavaroita ei kannata hävittää?

Löysin itsensi joululomalla keskeltä varsinaista nostalgiamyrskyä. Tarina alkaa siitä, että vein loppiaisena joulukoristeet kellariin. Kellarin hyllyssä oli vähän tilaa, joten jotenkin sinne piti taikoa sitä lisää. Siispä perkaamaan!

Hyllyssä oli kaksi vanhaa laatikkoa, joita en ollut avannut vuosikausiin. Yksi oli valkoinen kenkälaatikko, jossa luki LEHTILEIKKEITÄ. Toinen oli noin viinipullolaatikon kokoinen ruskea pahvilaatikko, jossa luki POSTIKORTTEJA.

Jätin joulukoristeet kellariin ja toin laatikot ylös asuntoon. Istahdin olohuoneen lattialle ja avasin ensin lehtileikkeitä sisältävän laatikon. Olin arkistoinut sinne – lähinnä opiskeluaikana – lehtijuttuja, joiden aiheena oli mm. ihmisoikeudet, musiikki, ystävät ja maailman tapahtumat. Kaikenlaista, johon minulla ei enää ollut suhdetta tai tunnesidettä. Ainoat asiat, jotka säästin kenkälaatikosta olivat mieheni Hufvudstadsbladetiin kirjoittama mielipidekirjoitus ja kuva ystävästäni iloiseksi Reilun kaupan appelsiiniksi pukeutuneena.

Ruskea pahvilaatikko paljasti kokoelman vanhoja joulukortteja. Uusimmat olivat alle 10 vuotta vanhoja, mutta viime vuosina olen heittänyt joulukortit kartonkikeräykseen joulun jälkeen – ovathan ne jo tehneet tehtävänsä eli välittäneet hyvän joulun toivotuksen. Kaksinkertaisista korteista olen joskus leikannut kuvaosan talteen ja kierrättänyt ne seuraavana vuonna. Tosin tänä jouluna löysin kasan joulukortti- ja paketointimateriaaleja, joita olin jemmannut juuri kuin olin saanut lahjat pakettiin. Korttejakaan en enää lähetä. Siinä se taas nähtiin, että hilloaminen ei kannata!

Uudempien korttien alta paljastui kuitenkin todellinen aarre: vanhoja lukioaikaisten ystävien lähettämiä postikortteja maailmanmatkoilta sekä käsin kirjoitettuja kirjeitä. Jopa ollessani vaihdossa keväällä 2003, olin saanut käsin kirjoitettuja kirjeitä. Muistan tehneeni koulutöitä jossain ATK-luokassa, koska silloin läppärit olivat vielä harvinaisia eikä asuntolassa varmasti ollut edes wifiä.

Sattumalta nuo samat ystävät, jotka olivat matkustelleet ja lähettäneet kortteja (yhdessä tai erikseen), olivat tulossa luokseni viettämään harvinaista saunailtaa. Mieheni oli työmatkalla ja äitini haki lapset mummolaan. Saunomisen jälkeen luimme vuorotellen ääneen vanhoja kirjeitä ja kortteja. Ne herättivät meissä suorastaan ydinmuistoja eikä liikutukseltakaan vältytty. Moni asia oli unohtunut, mutta toiset palasivat helpostikin mieleen ja niistä puhuminen availi muitakin muistikätköjä aivoistamme. Siitäkin huomaa, että vaikka fyysiset esineet herättävät muistoja ja tuovat ne pintaan, niin loppujen lopuksi ne ovat kuitenkin mielissämme esineiden sijaan.

”Vaikka fyysiset esineet herättävät muistoja ja tuovat ne pintaan, niin loppujen lopuksi ne ovat kuitenkin mielissämme esineiden sijaan.”

Vielä vanhempaa osastoa edustivat lapsuudenystävien lähettämät kirjekaveripostit. En edes muistanut, että minulla on ollut kirjekaveri Saksassa, Kreikassa ja Japanissa. Heidän kirjeensä laitoin avaamattomina kierrätykseen, sillä heidän kirjoittamansa asiat eivät liittyneet omaan historiaani samoin kuin samoja kouluja käyneiden ystävien. Joukossa oli myös yksittäisiä kirjeitä, kuten Turun vankilasta saamani ihailijaposti. Hieman karmivaa, mutta hupaisaa.

Postikortteja peratessani meinasin ensin hävittää ne kaikki, mutta lopuksi kävin kasan uudelleen läpi ja säästin sellaiset, joihin oli kirjoitettu jokin henkilökohtainen viesti. Muutaman hienon näköisen kortin säästin myös lapsille.

Kortit ja kirjeet lajittelin lähettäjän mukaan ja laitoin pienempään laatikkoon. Tyttökavereista pääsi paikalle vain puolet, joten palaamme niihin varmasti vielä ainakin kerran. Vanhat kirjeet ajattelin käyväni läpi joskus toiste ja ehkä sen jälkeen lähettäväni ne takaisin kirjoittajalle.

Ajatuksella lähetettyjen korttien ja kirjeiden tapaan myös päiväkirjat ovat sellaisia, joita ei enää saa takaisin, jos ne jostain syystä tuhoutuvat. Monet muut esineet voi korvata jollain vastaavalla kapistuksella, joka joko löytyy kotoa tai ostetaan tilalle. Ainutkertaisia esineitä raivatessaan kannattaa käyttää varoivaisempaa harkintaa, ettei jonain päivänä iske hirvittävä katumus.

Sanon edellisen silläkin uhalla, että se vaikeuttaa jonkun keräilijän tavarasta luopumista. On kuitenkin tärkeää, että erottaa ne Oikeasti Uniikit asiat sellaisista, joilla on vain välinearvoa. Kaikkeen kiintyminen aiheuttaa loppujen lopuksi enemmän murheita kuin joidenkin asioiden menettämisen hyväksyminen.

Kukaan meistä ei ole tällä pallolla ikuisesti ja mitä sitten tapahtuu, kun me emme anna tavaroille niitä merkityksiä, joita ne meille sisältävät? Jotta aidosti tärkeät asiat erottaa turhien, jopa roskien, joukosta, tulee nuo tarinat kertoa eteenpäin. Vain sillä tavalla ne jatkavat elämäänsä.

Ei kaikkien muistojen tarvitse kuolla, vaikka me teemme niin.


Etsitkö ratkaisuja järjestyspulmiin? Liity uuteen Facebook-ryhmään!

on helsinkiläinen koulutettu ammattijärjestäjä ja ratkaisukeskeinen neuropsykiatrinen valmentaja. Blogissaan hän kirjoittaa ehtimisestä ja mahtumisesta, jotta lapsiperheiden, ADHD-oireisten ja yrittäjien arki olisi mahdollisimman sujuvaa. Eveliina auttaa pääkaupunkiseudulla asuvia perheitä perkaamaan ja järjestämään tavaroitaan sekä kotikäynneillä että ”Hyvä järjestys, sujuvampi arki” -kursseilla.

Facebook Twitter